Kohti tasapainoa

 Pitkästä aikaa kirjoittelun äärellä. Kuten olen joskus aiemminkin tuonut esiin, niin minulle kirjoittaminen on myös asioiden käsittelyä ja jäsentelyä. Tällä kertaa kirjoitukseni poikkeaa hyvin vahvasti aiemmista, todella voimakkaan metaforisuuden vuoksi.  Koen, että metaforisuus toimii tässä tekstissä hyvin, sillä näin tekstillä on enemmän liitospintaa muidenkin tuntemuksiin ja siihen on useamman helppo samaistua.  Lisäksi metaforisuuden ansiosta pystyn kirjoittaa omalla tavallani suoraa puhetta, mutta sensitiivisesti. Muistutan vielä näin ennen tekstiä, että vaikka kirjoitus saattaa herättää tunnetta ja ajatuksia, niin minulla on nyt kaikki erittäin hyvin - harrastan näiden kirjoitusten julkaisua niin sanotusti jälkijunassa eli en yleensä julkaise raastavia kirjoituksia, kun tilanne on päällä. Toivottavasti saatte "sadusta" jotain itsellenne.  Nyt, kerron teille sadun. --- Läpinäkyvä harso. Ummistelet silmiäsi veden alla, jotta näkisit paremmin. Näet harson taustalla auring

Viimeiset yli puolivuotta on saanut minut kyseenalaistamaan ja uudelleentarkastelemaan omia prioriteettejani eli toisin sanoen asioiden tärkeysjärjestystä omassa elämässäni. Hyvin pitkään, jo useamman vuoden, oma elämäni on pyörinyt työni ja hyvinvoinnin ympärillä. Omat ajatukseni hyvinvoinnissa ovat kuitenkin keskittyneet lähinnä fyysiseen suoritus- ja toimintakykyyn ja siihen, kuinka tyytyväinen tai tyytymätön olen siinä suhteessa ollut. Kuinka pitkään sitä voi jaksaa, kun jokainen päivä vapaapäivät mukaan lukien yrittää antaa kaikkensa työlle ja itsensä kehittämiseen ja tässä samalla yrittää pitää kaikki elämän langat omissa käsissään? Vastaisin, että hyvin pitkäänkin, mutta ei loputtomiin. Itselläni tuo raja tuli vastaan viime syksynä ja pääkoppa sanoi nyt riittää. Työorientoituneena ja itsensä kehittämisestä kiinnostuneena ihmisenä on hyvin vaikeaa ymmärtää, että elämässä tosiaan on muutakin kuin työ. Se kuulostaa näin kirjoitettuna naurettavalta ja itsestäänselvyydeltä, e

Poikkeuksellisesti en aloita tätä kirjoitusta millään aforismilla tai mietelauseella. En tiedä, aionko tätä koko kirjoitusta edes julkaista, sillä tämän pelkkä kirjoittaminen menee itselläni ihon alle. Kuitenkin, itselleni on aina ollut helpompaa kirjoittaa kuin puhua ja jossain vaiheessa tulee aina se piste, kun on päästettävä tunteet ulos - niin ne "hyvät kuin huonotkin", vaikka harva tunne onkaan niin mustavalkoinen. Jokaisen oikeus tässä nykyisessä somen paljoudessa on valta valita itse, mitä kertoo ja julkaisee itsestään ja omista asioistaan. Itse olen omalla mittapuullani viettänyt somehiljaisuutta suhteellisen pitkään - tiedä sitten, jatkanko tällä vähäisemmällä linjalla pitkäänkin vai en, mutta sekin valta on minulla itselläni. Tekee mieli kirkua ääneen. Päästää ulos se huuto, mikä nyt on jo monta raastavaa viikkoa kuulunut oman pään sisällä vavisuttaen koko mieltä. Mutta se ääni ei vain kanna ulos asti ja päälle päin se lamaantunut olo ei näy - se ei näyttäydy

"Love yourself first and everything else falls into line." Tämän kertaisen postauksen halusin tehdä kasvojen hoidosta. Aiemmin olen kyllä kirjoittanut omasta atooppisesta ihostani ja sen oireiluista, kyseisen tekstin löydät  tästä. Aiemmassa kirjoituksessani paneuduin enemmän omaan ihotyyppiini ja lähinnä sen tuottamiin vaikeuksiin käsissä ja jaloissa. Mitä kasvojen hoitoon tulee, minun on näin aluksi pakko tunnustaa oma laiskuuteni. Olen tehnyt aina aiemmin vain sen, "mikä on ollut pakko". Eli toisin sanoen levittänyt perusrasvaa (minun ja ihoni kohdalla se on ollut perus Ceralan tai Ceralan plus, joita saa ostettua apteekeista) kuivaksi käpertyneeseen tai hilseilevään naamaan. Tilanteen laita muuttui viime vuoden lopulla, kun sain synttäri- ja joululahjaksi kattavan setin Oriflamen tuotteita. Aiemmin osa ongelmaani on ollut kaikkien merkkien laajat valikoimat, joita kaupoissa on tarjolla. En ole yksinkertaisesti tiennyt, mitä tuotteita tarvitsisin kasvoje

"Don't count laps. Make every lap count." Kuten jo kerroinkin tuoreimmissa teksteissäni, olen käynyt viime vuoden lopusta lähtien kerran viikossa uimassa lähes joka viikko. Yksi uintikerta viikossa on melkoisen vähän ja haluaisin useimpina viikkoina käydä toisen tai kolmannenkin kerran altaassa, mutta yleensä olen joko puhki muista treeneistäni (jotka priorisoin tällä hetkellä tärkeämmiksi) tai sitten en vain mielelläni lähde viettämään vapaa-aikaani omalle työpaikalleni useampana päivänä viikossa. Kuitenkin jo tuo kerran viikossa uiminen on ollut aivan loistava päätös! Käyn kuntosalilla tällä hetkellä keskimäärin neljä kertaa viikossa ja lisäksi minulla on tämä uintitreenipäivä kerran viikossa. Treeniohjelmassani uinti on siis lähinnä palauttavaa, rentouttavaa ja virkistävää oheisharjoittelua salitreeniin. Olen kokenut, että uimiseni on ollut viikko viikolta yhä helpompaa eikä se ole enää tuntunut kuin täi tervassa uinnilta. Mielestäni on ollut jollain tasolla my

"Strenght does not come from winning. Your struggles develop your strenghts. When you go through hardships and decide not to surrender. That is strenght." - Mahatma Gandhi Viime blogipostaukseni herätti mielestäni mielenkiintoista keskustelua äitini ja minun välillä. Minulla on aina ollut tapana lukea puhelimessa kirjoitukseni äidilleni ennen niiden julkaisua. Vaikka koen itseni avoimeksi ja en niin itseäni "sensuroivaksi" ihmiseksi, olen halunnut jakaa ajatukseni ja mielipiteeni ensin itselleni läheisen ihmisen kanssa ennen julkaisua. Kävimme keskustelua eräänlaisesta stigmasta. Se on oikeasti todella pelottavaa kertoa avoimesti, että kaikki ei ole ollut koko ajan hyvin. Ja ajatushan tuollaisenaan on naurettava - kuten edellisessäkin kirjoituksessani totesin, meistä varmasti kaikki kokevat elämänsä aikana edes hetkittäin ahdistusta. Ja omalla kohdallani kerroin vielä menneestä ajasta eli tässä tapauksessa viime vuodesta. Miksi se on niin vaikeaa kertoa, ett

"Life isn't finding yourself. Life is about creating yourself." Pitkään on taas tehnyt mieli kirjoittaa, mutta selkeän punaisen langan löytäminen on minulle varmasti ikuinen haaste. Mielestäni kirjoittaminen on jäänyt minulla melko vähäiseksi viimeisen kahden vuoden aikana, toki sen hetkisillä elämäntilanteillani on ollut siihen myös vaikutusta. Esimerkiksi ei tullut mieleen kokeilla toissa vuonna varusmiespalveluksessa johtajia, että "hei herra alikersantti, voinko pitää pienen tauon tästä lippaan vaihdon harjoittelusta, jotta saan blogitekstin julkaistua?". Kirjoittamisen vähäisyyden vuoksi onkin hyvä hieman katsastaa vielä viime vuotta ja hypätä tähän hetkeen, miten elämä luistaa. Noh, viime vuonnahan se ei oikein luistanut. Hyviä, jopa täydellisiä, hetkiä viime vuoteen kyllä mahtui myös, mutta kokonaisuudessaan kutsuisin sitä omalla kohdallani oppivuodeksi. Suurin hetki täynnä valoa ja lämpöä viime vuonna oli kohdata ensimmäistä kertaa kummityttöni. H